Rakkaudesta lajiin

Tekstin on kirjoittanut Oululainen kyykkäkonkari Upe (YouTubessa Upe’s Kyykkävideos).

Välillä hirvittää ajatella, että me ollaan kohta oikeastaan ainoat, jotka siellä kentillä kulkee. Onhan se siistiä olla kyykän uusi kultainen sukupolvi, mutta olis älytön sääli olla samalla sen viimeinen.

Kotimaisten pelien kuoleva kuningas?

Kyykän aktiivipelaajia on Suomessa tätä nykyä satakunta; tai aurinkoisena päivänä vähän toista sataa. Akateemiset talvipelit mukaan lukemalla pääluku kasvaa toisella mokomalla, eli auvoisimmallakin katsantotavalla harrastajamääriä voi kuvailla fraasilla ”muutama sata pelaajaa”.

Harrastajan vinkkelistä kyykkäseurojen listoilla haamujäseninä roikkuvat ”silloin joskus pelanneet” janarit ja MM-kyykkään osin sumuisissakin merkeissä osallistuneet tuhannet haalariin pukeutuneet akanhakkaajat eivät ole varsinaisesti aktiivipelaajia. Ja tämän totean sen tunnistaen, että lajin suurtapahtumien tuoma näkyvyys on pelin elossa pitämisen näkökulmasta tervetullutta. Lisäksi talviset massatapahtumat toimivat matalan kynnyksen houkuttimina ottaa ensikosketusta peliin, vaikka tuo koskettelu jääkin valtaosalla yhden illan jutuksi.

Pari-kolmekymppisten nykyisten ja entisten opiskelijoiden miehittämä (ja naisittama) kyykkäskene on muodostumassa lajin kultaiseksi sukupolveksi, jonka puitteissa innovoidaan uusia tapoja pelata kyykkää ja herätellään henkiin kuolevia traditioita. Edeltävä sukupolvi, joka muistaa lajin todelliset menestysvuodet, on väistymässä hiljakseen taka-alalle sekä iän että elämäntilanteiden tuomien väistymispaineiden vuoksi. 80- ja 90-luvun huippuvuosien harrastajamääristä on tultu rytinällä alas, sillä esimerkiksi joukkuepelin SM-kisoissa pelataan enää yhdessä sarjassa joukkuemäärien putoamisen myötä. Silloin kun minä olin (tosi) nuori, niin ilmeisesti SM-joukkueturnauksen läpivetäminen ei olisi onnistunut yhdessä päivässä, jos kaikki edustusjoukkueet olisivat mitelleet samassa sarjassa

Lajin talvipeli yliopistokaupungeissa ei todennäköisesti tule kuolemaan kuin salaminiskusta, sillä opiskelijasukupolvet uusiutuvat luonnostaan ja harrastajia tihkuu loskakentille ainejärjestöintrojen ja rattoisten kyykkätapahtumien myötä vähittäin tiputellen. Ja aina löytyy joku hullu, joka alkaa vielä järjestämäänkin ko. toimintaa.

Kesäpeli sen sijaan on noin puoli vuosikymmentä jatkuneen renessanssinsa jälkeen palaamassa taas uhanalaiseksi lajiksi. Koronavuodet ovat tehneet tuhojaan ja vieneet mahdollisuudet harrastaa lajia kansallisella tasolla, ja vaikka opiskelijapuolella innovaatiotoimet ovatkin mahdollistaneet jonkinlaisen pelikulttuurin säilymisen, niin notkahdus näkyy ”liiton pelaajien” rivien harvenemisena. Moni veitsen terällä peliuransa jatkamisen kanssa notkunut sai koronatauosta hyvän (teko)syyn laittaa kartut nuotioon ja retkituolit kirpparille. Onneksi kesäkausi 2021 näyttäisi saavan jatkua loppuun saakka, vaikka se kesken kesän alkoikin (koputi-kop, puuta vasten).

Uusia pelaajia eivät tuo haikarat, vaan smuulit

Akateemikoilla on joku eriskummallinen tarve ensin luoda kiinnostavia juttuja, ja sitten omia ne sulkien muut niistä ulos. Kyykkäkulttuurissakin on sellaisia kulttipiirteitä, että pitää tuntea aika paljon sisäpiirin juttuja ennen kuin pääsee mukaan siihen vuorovaikutukseen.

Lajin kilpapelaaminen kasvaa, elää ja voi hyvin, kun sen harrastajistossa on jatkuvuutta. Uudet sukupolvet ryhtyvät pelistä innostuttuaan tavoittelemaan edellisen sukupolven parhaita ja haastamaan itseään edellä käyneiden opeilla. Perinteisesti kyykän kulttuuri on siirtynyt eteenpäin kahta pääuomaa pitkin. Ensinnäkin pelitaidot ovat kulkeutuneet kyykkäävissä suvuissa iseiltä tytöille ja äideiltä pojille, ja tämä näkyy tietysti edelleenkin samojen sukunimien vilinänä eri sarjojen pelaajistossa. Toisekseen laji on pesiytynyt väkevästi muutamien kyykkäpaikkakuntien paikallisten seurojen toiminnan ympärille.

Kyykkätoiminnan järjestämisen osalta pelin henki on melko selkeä: Suomen kyykkäliitto koordinoi kansallista (ja kansainvälistä) toimintaa kisakalenterista SM-kisoihin ja paikalliset kyykkäseurat järjestävät kilpailutoimintaa ja tapahtumia pääsääntöisesti omat lähijäsenensä mielessään pitäen. Tämä liiton ja seurojen pyhä kaksinaisuus toimii erityisen hyvin kilpailutoiminnan järjestämisen viitekehyksessä, mutta uusien pelaajien hankkimisessa tärkeimmässä asemassa ovat aivan muut voimat. Liitolla ei ole resursseja, eikä keinoja, hankkia uusia pelaajia, eikä tuo tehtävä siksi olekaan liiton vastuualuetta. Parhaimmillaankin liitto voi tarjota koulutus- ja valmennuskäyntejä jäsenseuroihin, ja nekin palvelut ovat oman kokemukseni mukaan jääneet viimeisen puolen vuosikymmenen aikana seuroilta pitkälti käyttämättä.

Nykykontekstissa ylivoimainen enemmistö pelaajista eksyy kesäkentille kolmatta linjaa, eli akateemisen kyykän yliopistoputkea pitkin. Tämä tuorein väylä on säilyttänyt vetovoimansa viime vuosina hyvin, joskin uusien pelaajien tehtailun painopiste on siirtynyt säännöllisesti yliopistokampukselta toiselle. Saavuin itsekin lajin pariin Oulun kyykkäliigan putkea pitkin, joskin pääosaa urani alkuvaiheiden käänteissä on usein näytellyt yliopistoseuran introjen sijaan Smuuli.

Smuuli oli oman aikakautensa oululainen kyykkäpioneeri ja -aktivisti, joka innovoi uusia pelimuotoja, innosti akateemisia pelaajia lähtemään kesäkisoihin ja toimi tasokkaan pelaajan esikuvana (vanhasta tuttujen Juusosten ja Soppasten ohessa). Se, että Smuuli oli, ja on edelleen, äärimmäisen rasittava ihminen, ei muuta sitä tosiseikkaa, että hänen intohimoinen ja omaperäinen näkökulmansa peliin teki lajiin kiinnittäytymisestä kiehtovan seikkailun. Ihastumisvaiheessa lajiin innostavien ja mukaansatempaavien esikuvien merkitys on valtava, mutta tässä yhteydessä mainittakoon, että syvällisempi rakastuminen lajiin on tapahtunut vasta oman joukkueen ja siihen kuuluvien läheisten ihmisten kautta.

Nuorekkaiden akateemisten seurojen sydämissä puurtaa pieni joukko ahkeria harrastajia, joita yhdistää oman peliharrastuksen ylläpitäminen ja sitä myötä tahtotila pitää lajin kilpailutoiminta virkeänä. Nämä samat aktiivit toimivat useiden turnaustapahtumien käytännön järjestelyjen taustavoimina ja monet ovat kokeilleet siipiään myös Kyykkäliiton toiminnan piirissä. Ilman näitä käytännön toimintoja (kuka piirtää kentän, kuljettaa akat kentälle, täyttää pöytäkirjat, järjestää vuosikokoukset jne.) ylläpitäviä aktiiveja ei ole peliä, se on selvä.

Mutta. Toimintaa järjestävänä aktiivina toimiminen ei yksin tee smuuliksi. Aktiivitoimija kattaa pöydän, mutta smuulit kutsuvat uudet pelaajat syömään. Smuulit ylittävät (hyvän maun) rajoja uusia traditioita luoden ja etsivät alati uusia tapoja laajentaa kanssaharrastajien näköaloja harrastuksensa suhteen. Valtavirtahepoharrastajien näkökulmasta smuulien puuhastelu näyttää turhanpäiväiseltä nyhräämiseltä (esim. tilastodatan analyysi tai uusien typerien pelimuotojen kehittely), ja sitä se onkin. Jos yksi kymmenestä ideasta innostaa uusia pelaajia lajin pariin, niin sen vuoksi koetut yhdeksän takapakkia ovat olleet kokemisen arvoisia.

Aktiivit siis tekevät pelin, mutta ilman smuuleja ei tule uusia harrastajia, ja siten aktiiveja. Ilman smuuleja laji pysähtyy, näivettyy ja kuolee.

Jos nuori ei tule kyykän luo, niin kyykkä pitää viedä nuoren luo

Varmaan ne parhaat muistot ja kokemukset on niistä turnaustapahtumista, eli PoWi-Cupista, WCOKista ja MM-kyykästä. Niistä syntyy paljon legendaarisia tarinoita, jotka on omiaan luomaan sellasta omaperäistä kyykkäkulttuuria. Uudelle pelaajallehan ne on ihan mahtavia, kun siellä kohtaa eritasoisia harrastajia ja pääsee kokemaan vähän sellasta ”suuren urheilujuhlan tuntua”.

Kyykän kovimpia vetonauloja ovat ehdottomasti talvisen akateemiset turnaustapahtumat, joissa laji pääsee päänäyttämölle satojen (tai jopa tuhansien) opiskelijoiden rymyämiskekkereissä. Kolmannen linjan saapujille turnaukset ovat erinomaisia sisäänheittäjiä, sillä pelaamisen aloittelu on liukkaiden lumipintojen vuoksi kepeämpää heikkokätisillekin veijareille. Lisäksi turnausten rento suhtautuminen sumuaineiden käyttöön madaltaa estokynnystä tarttua karttua kahvasta.

Turnauskiertue ei kuitenkaan luonteensa vuoksi yletä opiskelijaväestön ulkopuolelle, ellei nyt sitten lasketa mukaan niitä joitakuita liiton pelaajia, jotka ovat tuttavuuspiiriensä kautta päätyneet koluamaan haalarikansan jääkenttiä. Etenkin nuoret harrastajat, joiden kautta lajin harrastajakirjoa uusinnettaisiin sukupolvitasolla, jäävät suurelta osin akateemisen viitekehyksen ulkopuolelle.

Muille kuin akateemisille pelaajille olennaista on tarjota mahdollisuuksia päätyä lajin pariin. Jokainen tutustumispeli tuttavien kanssa, firmojen kesäjuhlien kyykkäosio ja lasten riehapäivän kyykkärasti tuovat peliä lähemmäksi tavallista kansalaista. Kyykkäseurojen olisi syytä järjestää voimavarojensa puitteissa avoimia harjoituksia, joihin voi osallistua kuka tahansa lajista kiinnostunut. Näinhän toimitaan minkä tahansa muunkin lajin piirissä, eli miksi ei sitten kyykän parissa.

Erityisesti nuorille harrastajille olisi erityisen tärkeää järjestää säännöllistä valmennusta ja ryhmätoimintaa alkuinnostuksen tukemiseksi. On aivan eri asia tulla osaksi peliä dedikoituneen mentorin tai valmentajan ohjaamassa nimetyssä harjoitusryhmässä, kuin esimerkiksi oman innostuksensa ja tietämyksensä nojassa yksin harjoitellen. Allekirjoittaneen mielestä kaikkein timanttisin keino uusien harrastajien sitouttamiseksi olisi kansallinen Kyykkäleiri, jossa eritasoiset pelaajat pääsisivät muutaman päivän ajan hiomaan taitojaan, sytyttämään innostustaan ja pääsemään osaksi lajiyhteisöä.

Tapahtumia ja leirejä on turha toki järjestää, jos niihin ei ole tulijoita. Pienenä ja näkymättömänä lajina kyykkä on vietävä toivottujen harrastajiensa nähtäville kouluihin, tuttaville ja urheiluseuroihin, jotta lajin pariin luovimiselle löytyisi edes jonkinlainen väylä skenen ulkopuolelta tuleville. Jokainen kokonaan uusi harrastaja voi poikia oman tuttavaverkostonsa kautta useita tulevaisuuden pelaajia. Tämän kesän kouluintrosta voi synty seuraavan kesän lajileiri.

Peli elpyy vähitellen uudesta sukupolvesta – eikä vain perheen sisältä

Kaikista noista leirijutuista on jääny tosi paljon arvokkaita muistoja. Aina ei jaksanu kiinnostaa keihäänheiton tai haitarinsoiton tavoitteellinen harjottelu, mutta ne leirit kyllä kiinnosti. Ne oli kesäloman parhaita hetkiä. Nyt kun itse vetää niitä leirejä ja opettaa niillä, niin se kyllä paistaa niiden nuorten kasvoilta, että se leirien merkitys on niille aivan yhtä suuri kuin mikä se oli mulle silloin vuosikymmen sitten.

Vastoin edellä väitettyä; myös haikaroilla on oma osansa kyykän jatkumotarinassa.

Yksi piakkoin väistymisvuorossa olevan sukupolven huippupelaajista ja dynastiasuvun vesoista, Marko Peiponen, on useaan otteeseen muistellut pelikentällä ääneen lapsuutensa nostalgisia kisareissuja Suomen lukuisille kyykkäkentille. Kyykkä tuli hänen elämäänsä luontevasti äidinmaidon kulkutietä, ja positiiviset lapsuuden muistot lajin tiimoilta ovat kantaneet nyt tilanteeseen, jossa Markon omat lapset kulkevat aina silloin tällöin kisakentillä harjoittelemassa lajitaitoja.

Myös monet muut junioripelaajat, kuten ”Mikkosen tytöt” ja ”Pölläsen poika” ovat kulkeutuneet kentille isiensä perässään vetäminä, ja toivoa saattaa, että näistä toisen polven tekijöistä tulisi vanhempiaan osaavampia pelaajia (rima on toki aika korkealla) ja tekijöitä lajin pariin. Akateemiset pelaajat ovat myös parhaillaan talkoilemassa pystyyn uusinta pitkän tähtäimen pelaajapolvea. Näille nuorille pitää tarjota keinot ja välineet kasvaa (halutessaan) lajin kanssa yhtä matkaa.

Oulussa siirryttiin inklusiivisempaan aikaan uuden seuran perustamisen myötä. Viikottaiset harjoitukset ovat vetäneet pienen vakioporukan yhteen kiitettävällä taajuudella. Kaupungissamme kyykkä on sikäli astumassa uudelle sivulle, että nykyään lajista kiinnostuneet (ja sitä kokeilemaan vastahankaisesti pakotetut tuttavat) voi kutsua seuran harjoituksiin vapaammin, ilman koulutustaustarajoitteita. Ja hurjimmissa tapauksissa nuorten harjoitusryhmille on riittänyt jopa valmennusapuja ikäryhmään katsomatta. Lapsilla ja nuorilla on viimein väylä, jonka kautta heidän on mahdollista eksyä lajimme pariin. Ihan niin kuin kaikissa muissakin – oikeissa – urheilulajeissa.

Kenen vastuulla lajin hengissä pitäminen on?

Onhan se tärkeä asia itselle. Kyykkä. Pelaaminenhan siinä pääosassa on, mutta ei se olis yhtään mitään ilman sitä ihmisten ja tapahtumien kirjoa, jossa on saanut itse olla monella tapaa mukana. Totta kai sitä haluaa antaa muille mahdollisuudet samoihin kokemuksiin, kuin mistä itse on saanut olla osana. Se vaan pitää tehdä, eikä suunnitella tekevänsä.

Vastuu on vahva sana. Kysymystä vastuunjaosta olisi järjetöntä esittää, mikäli lajin suosio aiheuttaisi jonoja kyykkäkentille ja kartunviskontavuoroja pitäisi varata kaupungin järjestelmien kautta. Nykytilanteessa näin ei kuitenkaan ole. Laji makaa pitkälti alati kapenevien superaktiivihartioiden varassa; muutamat sydänverenmaku suussa harrastavat pelaajat pyörittävät seurojen toimintaa, järjestävät oheistoimintaa, luovat kyykkäkulttuuria ja häärivät mukana kyykkäliiton eri tehtävissä. Ja nämä aktiivit ovat saapumassa ruuhkavuosien kurimukseen. Uusia kasvoja tarvitaan.

Lajin hengissä pitämistä ei voi tietenkään korvamerkitä kenenkään tietyn henkilön vastuuksi. Jos laji ei kiinnosta, tai vedä mukaansa, niin ajan myötä se kuihtuu, näivettyy ja katoaa yhtä omaehtoisesti kuin on syntynytkin (ja yhtä vääjäämättömästi kuin hiekkakentät tekonurmien alle). Rakkaudesta lajiin en kuitenkaan soisi näin käyvän. Jokainen projekti ja visio lajin näkyvyyden edistämiseksi on syytä ottaa käyttöön nyt, kun paloa vielä riittää. Jokainen sorvattu maila (tai kyykkä – niistä on pian pulaa), kyykän parissa julkaistu Instagram-postaus ja koululaisille vedetty kyykkäintro on de facto Vuoden Kyykkäteko.

Sinä, harrastaja, olet vastuussa siitä, että opettelet nauttimaan lajin parissa viettämästäsi ajasta parhaasi mukaan. Jaa innostustasi mahdollisimman monille ympärilläsi. Älä rajoita muiden kykyä harrastaa lajia, vaan tee se heille mahdolliseksi. Älä vain puhu. Tee.

Ole hyvällä tavalla smuuli.

Upe

Kyykkäkaupunkien välinen kilpailu kyykänpeluun edistäjänä ja taannuttajana

Tekstin on kirjoittanut Oululainen kyykkäkonkari Upe (YouTubessa Upe’s Kyykkävideos).

”Ooou-lu pilaa aina kaaaaaaai-ken, Ouuuu-lu pilaa aina kaaaaiii-ken!”

Vuonna 2017 astelin MM-kyykän finaalihäkkiin Erosen, Donnin ja Ennin kanssa yleisömeren hoilatessa jo perinteeksi muodostunutta rallatusta oululaisten kaiken pilaavasta roolista tamperelaisen kyykkätapahtuman ytimessä. Silloinen tunne oli, että Tampereella oltiin jo melko kyllästyneitä näkemään oululaisia joukkueita finaalipeleissä.

Oululaisen akateemisen kyykän kokonaistaso oli 2010-luvun puolivälissä ylivertainen muihin kyykkäkaupunkeihin verrattuna. Matkat Tampereelle ja Lappeenrantaan kulminoituivat usein oululaisjoukkueiden keskinäisiin kohtaamisiin sen sijaan, että kovimmat kamppailut olisi käyty kisaisäntien ja vierailijoiden välillä. Tampereella ja Lappeenrannassa oli yksi tai kaksi kovaa tiimiä, jotka pystyivät haastamaan Oulun A-sarjatason tiimit, ja usein vielä kovemmat keräilyerät. Syy oli siinä, että Oulussa oli meneillään kova kyykkäbuumi, ja samaan aikakauteen sattui useita joukkueita, joissa harjoiteltiin paljon. Kilpailu paikallisessa liigassa oli kovaa, ja sitä käytiin laajalla rintamalla.

Oli haastavaa olla kovatasoinen oululaisjoukkue siihen aikaan. Yleisöstä valtaosa oli meitä vastaan sen takia että olimme Oulusta. Oululaisyleisöstäkin jotkut toivoivat meille tappiota, koska olimme SuppoHauet.

Ajatus kilpailusta kyykkäkaupunkien paremmuudesta on aina vellonut turnaustapahtumien taustalla eräänlaisena laajamittaisena kulttuurisotana. Aiemmin risteävät kohtaamiset keskittyivät lähinnä kaupunkien yksittäisten dynastiakokoonpanojen välienselvittelyihin, mutta tätä nykyä taistelua paremmuudesta käydään useiden keskenään kilpailukykyisten joukkueiden voimin.

Nyt on vaikea enää samaistua niihin vuoden 2017 tunnelmiin. Kyykän kulttuuri on muuttunut tosi paljon muutamassa vuodessa. Nykyisin tehdään paljon yhteistyötä kyykän kehittämiseksi lajina, ja pelaajien välinen vuorovaikutus on melko avointa kaupunkirajoista riippumatta. Se on jo aika väsynyttä, jos joku jaksaa vielä turnauksissa vittuilla tosissaan pellaamisesta tai liukuesteiden ja pyyhkeen käytöstä.

Talven kolme suurturnausta paremmuuden mittareina

Kirjoittamisen hetkellä Suomessa on kaksi kyykkäkaupunkia ylitse muiden: Tampere ja Oulu. Joku voisi väittää, että katson asiaa sävyttyneiden lasien takaa; putosivathan sekä Oulun että Tampereen edustusjoukkueet edellisissä miesten joukkueiden SM-kilpailuissa pois mitalipeleistä. Ja naisten peleissä mestaruus meni vielä Helsinkiin. Lappeenrannassakin eletään juuri nyt uuden opiskelijakyykän kultakauden kynnyksellä tulostason parantuessa ja pelaajamäärien kasvaessa. Ylivertaisia nuo alleviivaamani kaupungit ovatkin sen perusteella, että niissä harrastajamäärät ja kilpatason pelaamisen laajuus ovat vielä toistaiseksi huomattavasti muita harrastajapaikkakuntia suurempia.

Talvella kansallisen tason kilpailu on pääsääntöisesti lepoasennossa ja kilpapelaamisen fokus pysyttelee tiiviisti paikallisten talviliigojen kähinöissä. Kolme suurta alkuvuoden talviturnausta (PoWiCup Lappeenrannassa, MM-kyykkä Tampereella ja WCOK Oulussa) ovat ne ainoat tapahtumat, joissa kyykkäkaupungit pääsevät ottamaan mittaa toisistaan. Isäntäkaupunkien voimasuhteet ovat vielä toistaiseksi hieman epätasaiset, joskin suunta on ollut ihan viime vuosina tasoittumaan päin. Vihamielisyys ulkopaikkakuntalaisia kohtaan on oman kokemukseni mukaan ollut koko ajan vähentymään päin, ja erityisen harvinaista se on nykymuotoisissa kilpasarjoissa, joissa pelaajat ovat vuosien ajan tuntemisen myötä ystävystyneet yli kaupunkirajojen. Nykyään on myös varsin tyypillistä, että kilpasarjoissa nähdään usean eri paikkakunnan pelaajista koostettuja kokoonpanoja, ja näiden tilkkutäkkitiimien mukanaolo hämärtää kaupunkien välistä vastakkainasettelua entisestään.

Kisatapahtumiin liittyy silti edelleen joitakin perinteiksi muodostuneita käytäntöjä, joita ylläpitämällä pidetään kiinni citysentrisestä kansallismielisyydestä. WCOK-mestaruuden puolustaminen ulkopaikkakuntalaisilta on eräänlainen puolitosissaan ylläpidetty riitti Oulussa. Turnauksia edeltävissä ennakoissa muistetaan aina nostaa esiin joukkueiden kaupunkisidonnaisuudet, etenkin jos isäntäseuran asiantuntijatiimi on ennustanut vierasjoukkueen putoamista laulukuoroon. Katsojakulttuuriin kuuluu edelleen paikkakunnasta riippumatta, että oman kaupungin joukkuetta kannustetaan raivokkaasti ja vierasmaalaisia parjataan häpeilemättä. Yleisissä sarjoissa tämä sama ilmiö ulottuu myös pelaajistoon saakka, etenkin silloin, kun alkoholilla on ollut osuutta asiaan.

Kilpasarjatasolla jännite ei purkaudu niin ilmeisillä tavoilla kaupunkien välisissä kohtaamisissa. Joukkueiden pelaajat tuntevat toisensa yleensä hyvin, ja ovat jopa tekemisissä kyykkäkentän ulkopuolella. Kilpailuasetelma siirtyy näissä kahinoissa usein kaupunkitasolta henkilökohtaisemmalle levelille, ja jännitettä aiheuttaa enemmän se, että ketä vastustajajoukkueessa pelaa sen sijaa, että mistä vastustajajoukkueen pelaajat ovat kotoisin.

Talvipelien osalta kaupunkien välisen vertailun on mahdollistanut runsas pelien videointi ja striimaaminen. Eri paikkakuntien joukkuekokoonpanojen kehittymisen seuraaminen on ollut helppoa (ja mielekästä) säännöllisten näköradiolähetysten myötä. Videot ja tilastokeskusten data kertoo, että yliopistokaupunkien tasoerot ovat tasoittumaan päin, ja että pelaajarintamat ovat pitkästä aikaa laajenemassa.

Kesäkenttien edustusjoukkueet yhdistävät kaupunkien parhaat voimat

Kesällä kilpailu muuttaa voimakkaasti muotoaan. Liikkeellä on talvikyykän suurkaupunkien pelaajakirjosta vain pieni, eniten lajista innostunut, joukko. Nämä aktiivit ovat usein myöskin samalla paikkakuntansa kaikkein ahkerimpia harjoittelijoita ja taitavimpia pelaajia, joskin kesäkisat ovat alkaneet kiinnostaa tätä nykyä yhä laajempaa joukkoa eritasoisia pelaajia.

Kesäkisoissa mitataan enemmän kyykkäpaikkakuntien pelaajiston laatua, eikä niinkään pelaajien nimellistä määrää. Tämä perustuu siihen, että vain pieni osa pelaajista jatkaa harrastusta talvikenttien sulamisen jälkeen hietikoille, ja vielä pienempi murto-osa pelaajista lähtee koettamaan onneaan liiton kisoihin. Matkustaminen eri puolille Suomea ei ole ainoastaan kyyti- ja majoittumispoliittinen kysymys, vaan myös sosiaalisilla tekijöillä on suuri rooli. Lähtemiskynnys madaltuu, jos uudella pelaajalla on jokin kontakti kisojen kulttuuria ja käytäntöjä tuntevaan harrastajaan.

Kesän turnauksiin saapuvien pienten edustusjoukkueiden vahvuuden keskinäinen vertailu on talvipelejä kattavampaa. Pelaajat ottavat joukkuepelin lisäksi mittaa henkilökohtaisissa peleissä, ja palkintopallille nousevien paitojen väri kielii usein kyykkäpaikkakuntien kyvystä tuottaa markkinoille laadukkaita huippupelaajia. Joukkuepelissä edustustiimeihin on koottu paikkakuntien parhaat saatavilla olevat pelaajat, ja näistä muodostetut keräilyerät ovat usein asteen verran talven liigajoukkuekokoonpanoja kovempia.

Suurimmista kaupungeista voi irrota kisoihin kaksi, kolmekin, kilpailukykyistä joukkuetta, mutta pääsääntöisesti turnausvoitoista kamppailevat kilpailun verrattain kovan tason vuoksi eri seurojen ykköstiimit (Oulussa kakkos-). Tätä nykyä joukkuepelin ykkössijan voi hyvänä päivänä napata edustustiimi Nurmeksesta, Ruovedeltä, Helsingistä, Kylmäkoskelta, Varsinais-Suomesta, Imatralta tai Kuopiosta, joskin kukin paikkakunta kilpailee voitosta vain parhaan miehistönsä paikalle saadessaan.

Uutena ilmiönä kesäkyykkään koronakevään etäilyn myötä kehitetty Kaupunkienväliset mahdollistaa paikkakuntien pitkittäisvertailun koko kesän mitalta, ja koko pelaajiston laajuudelta. Tämän matalan kynnyksen kisan perusideana on ollut houkutella mahdollisimman moni harrastaja pelaamaan lajia aktiivisesti. Omalla harjoituskentällä tehtyjen suoritteiden laskeminen mukaan kisaan sopii myös pelaajille, jotka eivät pääse (tai halua lähteä) kiertämään liiton kesäkisoja. Lisäbonuksena pelaajat tulevat videoineeksi omia harjoituspelejään, mikä mahdollistaa heittoteknisten edistysaskeleiden ottamisen pelaajan niin halutessa. Epävirallisuudestaan huolimatta Kaupunkienväliset on kisailumuoto, jossa matala osallistumiskynnys ja kaupunkien vastakkainasettelu muodostavat yhdessä todella innostavan tavoitepohjan kyykänpeluun harjoitteluun.

Yhtenäisyyttä vastakkainasettelusta?

Edustusjoukkueiden rakentaminen on valtaosassa kyykkäpaikkakuntia varsin simppeli prosessi, sillä seurojen pelaajamäärät ovat yleensä pieniä ja kärkipelaajien asema on niissä selkeä. Suuremmissa seuroissa laajempi harrastajakunta johtaa väistämättä myös kovempaan kilpailuun edustuspaikoista. Myös se, että akateemisissa kyykkäkaupungeissa harrastajat jakaantuvat talveksi toisiaan vastaan pelaaviin liigajoukkueisiin, johtaa ulos päin näkymättömään kitkaan ja huonoon henkilökemiaan edustusjoukkueiden pelaajapooleissa.

Kilpailu edustusjoukkuepaikoista ja pääsystä pelaamaan parhaiden kanssapelaajien mukana voi olla erittäin haastava yhtälö ratkaistavaksi kaupunkien sisällä. Edustusjoukkueita on rakenneltu milloin henkkaritulosten perusteella ja milloin talven liigajoukkuejakoja mukailemalla, mutta ratkaisut ovat harvoin yksiselitteisiä, tahi yksimielisiä.

Tähänkin ongelmaan vastakkainasettelu, vaikka vain leikkimielinenkin, voi toimia edesauttavana lääkkeenä. Oman paikkakuntansa edustaminen on joillekin pelaajille jo ylpeyden aihe sinänsä, ja siten henkilökohtaisia konflikteja tärkeämpi maali, eli eräänlainen Greater Good. Myös vahvoina vastustajina tunnettujen joukkueiden kukistaminen toimii hyvänä motivaationlähteenä yhdistää seurojen sisäisiä voimia parhaalla mahdollisella tavalla. Oululaisesta vinkkelistä esimerkiksi mahdollisuus Nurmeksen kyykkäseuran tai Tammer-Kyykän edustusjoukkueen kukistamiseen kesäkentillä motivoi jo itsessään kasaamaan vahvoja keräilyeriä kisaedustuksiin, liigajoukkuesidonnaisuuksiin katsomatta. Harva voima sulauttaa erilaisia ihmisiä yhtenäiseksi joukkueeksi yhtä tehokkaasti, kuin yhteinen vihollinen.

Liian voimakas kilpailuasetelmapainotus johtaa, ja on johtanut, puolestaan kuppikuntaisuuteen lajin pelaamisen ja kehittämisen näkökulmasta. Erilaiset pelitavat ja tekniikkavinkit vakiintuvat paikkakuntakohtaisiksi, ja henkilökemiat perustuvat lähtökohtaisesti ”Me ja Ne” -asetelmaan. Vastakkainasettelusta tulee ongelma, kun sen keinotekoisuus muuttuu todelliseksi.

Sekakokoonpanojen muodostamista ja eri alueilta tulevien pelaajien keskinäistä vuorovaikutusta on näkyvästi haitannut edellä mainittu ryhmäraja-asetelma. Vasta viime vuosina luodut sosiaalisen median vaikutuskanavat ja entistä avoimempi keskustelukulttuuri ovat avanneet ovia tuon asetelman lieventämiseksi. Lajimme on hyvin pieni, ja se tarvitsee jokaisen harrastajansa pysyäkseen elossa. Sen tähden olisi tärkeä tunnistaa, että vastakkainasettelun verhon takana on usein aidompi ja inhimillisempi vuorovaikutuksen taso, jossa korostuvat harrastajien keskinäinen kannustaminen ja positiivisuus.

Tärkeintä on, että lajia pelataan

Kilpailuasetelma ja tiivis vuorovaikutus kannustaa innovoimaan ja kehittämään uutta; se on nähty Youtube-kanavien videomäärien ja striimattujen pelien kasvaneiden seurantalukemien myötä. Kotikaupunkien ylpeyden puolustamisesta voi myös tulla taakka innovaatiolle.

Etenkin uusien ja vakiintumattomien pelimuotojen, kuten Kaupunkienvälisten, osalta kilpailun elementti ohjaa pelaajien ajatuksia epäolennaisen äärelle. Osalliset käyttävät liian paljon aikaa sääntöjen viilaamiseen (ja sääntöjä taivuttamalla saavutettavan kilpailuedun löytämiseen) ja parhaista peliversioista kiistelemiseen. Pahimmillaan osalajien säännöistä etsitään porsaanreikiä keksimällä äärimmäisen epätodennäköisiä esimerkkitilanteita ja poikkeuksia. Sääntöjen vedenpitävyyden hinkkaaminen tuskin kiinnostaa uutta kesäpelaajaa, jolle harrastuksen vakiintuminen käy mahdolliseksi vain toistojen ja harrastustottumuksen (ts. ihan vain pelaamisen) kautta. Tämä ei toki ole kyykälle ominainen piirre, vaan kaiken kilpaurheilun tuntema vaiva. Kun voittamisesta tulee lajin kehittämistä tärkeämpää, niin innovaatio seisahtuu.

Onneksi säännöt ovat pelanneet erilaisissa kisailuissa toistaiseksi kakkosohjaimella. Kilpailuasetelmalla, jopa keinotekoisella sellaisella, on saatu luotua uudenlaista kuhinaa kyykkäpiireihin. Myös jatkovuosia ajatellen on tärkeää pysyä olennaisessa, eli tuoda lajin pariin uusia (ja vanhoja) harrastajia. Eikä siis vain Telegram-ryhmiin halkomaan sääntöhiuksia, vaan ihan verkkareissa ja videokameran kanssa pelineliöön asti.

Vuosia on mennyt niin, että sitä vaan keskittyi omaan kehitykseen ja Oulun menestykseen. Sen buumin aikana syntyi sellainen fiilis, että oululaisia on aika vaikea kenenkään pysäyttää. Muut on kyllä sittemmin ottaneet meidät kiinni, ja menneet ohikin. Ja se on ihan terveellistä.

Onpahan syy ruveta taas treenaamaan.

Kyykkäheiton palaset

Toimittajan huomio: Kirjoittaja on B-sarjan pelaaja, joka ei välttämättä tiedä mistä puhuu. Tätä tekstiä ei siis pidä ottaa absoluuttisena totuutena, vaan se on enemmänkin yksittäisen pelaajan yhdessä treeniporukkansa kanssa tehtyjä huomioita.

Jokainen vähän enemmän kyykkää pelannut on varmasti saanut ties minkälaista vinkkiä tai optimaalisen heiton näkemystä kanssapelaajilta tai muuten vain kentänlaidalla heiluvilta häiriköiltä. Vinkit yleensä tuntuvat joko typeriltä tai itsestäänselvyyksiltä tai sitten niitä ei täysin ymmärräkään. Alle on kerätty kirjoittajan mielipide hyvän heiton komponenteista, joihin voi kiinnittää huomiota etenkin videoanalyysiä tehdessään.

Tekstistä löytyy materiaalia juuri kyykän harjoittelemista aloittaville pelaajille, mutta saattaa herättää ajatuksia myös kokeneemmissa konkareissa. Vaikka tekstissä on melko yksityiskohtaisestikin kuvattu joitain heiton osa-alueita, niitä ei voi lukemalla tai pelkkiä kyykkäviisauksia kuuntelemalla oppia. Heittoja pitää saada alle, jotta tietää mikä juuri itselle tuntuu hyvältä, ja miltä hyvä heitto tuntuu.

Tekniikoita on myös niin montaa erilaista kuin on heittäjiäkin, joten kaikki alla listatuista asioista ei luonnollisesti suoraan päde kaikkien heittoihin, mutta mainitut pointit ovat usein toistuvia hyvissä heitoissa ja hyvien heittäjien tasaisissa suorituksissa.

Ote mailasta

Seuraava usein kuultu vinkki on, että mailasta pitäisi ottaa sellainen ote, että kämmen tukisi heittoa koko ajan. Tähän on montaa eri neuvoa kuultu, mutta tavoite on sama. Itse kehitin tällaisen tennisvalmentajalle tutun neuvon: Ota maila ei-heittävään käteen ja sano kahvalle käsipäivää. Siten, mikäli kättä ei enää käännä vaan heiluttelee samalla otteella edestakaisin heittomaisesti, pitäisi otteen olla oikeanlainen. Vääränlaisella otteella on äärimmäisen vaikeaa saada heittoon tukea kädestä, jolloin heiton suunta kärsii, ja heittoon syntyy ns. ”supermiesefekti”, kun vielä kumarrutaan käsi nyrkissä eteenpäin. Kämmenen yllä kuvattu oikea asento myös rajoittaa turhaa käden liikehdintää eteen-taakse suunnassa ja lukitsee täten hartialinjaa ja pitää heittoa ryhdikkäänä.

Hartialinja

Hartialinja on monelle se ihan ensimmäinen kyykkävinkki. Tämä on erittäin hyvä vinkki, ja tarkoittaa sitä, että käden tulisi kulkea suorassa samassa linjassa hartialinjan kanssa. Tällä vältetään helposti painavaa kapulaa heittämällä saavutettavat urheiluvammat kyynärpäähän ja olkapäähän. Hartialinja myös mahdollistaa vakiintuneen tähtäyksen, sillä kun se pidetään jäykkänä vedon (eli sen ajan, kun mailaan tuotetaan voimaa) aikana, voi maila mennä aina vain suurin piirtein samaan suuntaan. Kättä ei myöskään vedon aikana saa päästää tippumaan tai nousemaan hartialinjasta. Hartialinjasta tippunut heitto lähtee yleensä alhaalta ylös vasemmalle päin, ja liian korkealle nostettu käsi taasen ainakin allekirjoittaneella aiheuttaa kipuilua olkapäässä ja heitto hajoaa täysin.

Jäykkyyttä hartialinjaan voi pyrkiä tavoittelemaan ns. “purjeasennolla”, jossa rinta työnnetään eteen ja olkapää ei voi liikkua eteen-taakse suunnassa.

Purje-asento

Huom. Hartialinjaa ei tule saavuttaa nostamalla olkapäätä ylös, vaan nostamalla heittokäsi linjaan alhaalla olevan olkapään kanssa.

Heitä alempaa

Kun yllä olevat vinkit on saatu kuntoon, alkaakin miettiminen, että miten näillä spekseillä voi muka heittää alempaa. Jutun juoni piileekin heittämisessä koko vartalo vinommassa, kuitenkin hartialinjan säilyttäen. Tämä usein tuntuu monesta hyvin epäluonnolliselta tavalta heittää, mutta mahdollistaa heiton lähtemisen matalammalta, parantaen usein heiton lopputulosta lyönnin tapahtuessa enemmän suoraan eteenpäin. Toimiviksi todettuja keinoja saada hartialinja vinommaksi on kääntää päätä heittokäden puolelle ja/tai ottaa ns. Quasimodo-asento, eli nostaa ei-heittävän käden olkapäätä korostetusti ylöspäin. Nämä molemmat keinot pyrkivät pakottamaan hartialinjaa vinoon ja heittokättä alemmas pitäen kuitenkin aiemmin mainitut asiat mielessä.

Monella heittäjällä alempaa heittäminen mahdollisestaan ns. ”heittoasennolla”, jossa keho muodostaa S-kirjaimen muodon ennen varsinaisen vedon alkua. Veto ei myöskään ala ennen kuin heittoasentoon on päästy taakseviennin jälkeen. Tällä mahdollistetaan mailan jatkuva liike eteenpäin, vaikka heitto lähteekin alempaa. Asento mahdollistaa myös vahvan ponnistuksen takajalalla.

Tamperelaisten mestaruussarjalaisten taidonnäyte heittoasennosta

Vinossa heittäminen aiheuttaa myös luonnollisesti mailan pyörimisen vinommassa. Tästä ei kuitenkaan kannata hätääntyä, vaan sen on huomattu jopa parantavan muun muassa lakaisuheiton asettumista. Riviheitto myös useimmiten tulee kohteeseen pompulla tai maaraapaisulla, joka asettaa mailan vaakatasoon rivissä.

Painonsiirto ja vartalonkierto

Miten heittoon sitten tuotetaan voimaa, jotta ne kyykät jaksavat Ruoveden pehmeällä kentälläkin ulos kentästä? Voimaahan ei voi yllä mainittujen asioiden vuoksi oikein järkevästi tuottaa kädellä, joten sen on tultava muualta: isoista lihaksista. Vartalonkierrolla ja painonsiirrolla takaa eteen saadaan tuotettua valtava määrä voimaa mailaan, kun se vain kulkee käden suunnassa heittosuuntaa kohti. Painonsiirtoon auttaa askeleen ottaminen eteenpäin heittosuorituksen aikana.

IssEn heitossa näkyy selkeästi painonsiirto, jos seuraa lantion (ja painopisteen) liikettä takaa eteen heiton aikana

Myös takajalkaa kannattaa hyödyntää voimantuotossa tuottamalla ponnistuksen heittosuuntaa kohti, kuitenkin pitäen tukijalan tiukkana, jotta voima saadaan siirrettyä oikeaan paikkaan. Etenkin uusilla pelaajilla näkee tukijalan turhaa joustamista, jolloin kaikki heiton ryhdikkyys ja täten myös voima katoaa joustoon. Usein puhutaan tukijalan päälle menemisestä, mutta tärkeintä on pitää tukijalka jäykkänä niin, että lantio voi kiertää täysin sen varassa ja kaikki voima saadaan siirrettyä mailan eteenpäin suuntautuvaan liikkeeseen. Tukijalka voi olla koukussa tai suorana, kunhan se vain pysyy tiukkana ja tukee heittoa. Lantion liikettä ylös-alas suunnassa tulisi myös vedon aikana välttää, vaan sen pitäisi liikkua vain painonsiirron mukana suoraan eteenpäin.

Heittosuorituksen lopuksi tehdään vielä saatto tai ”sukellus” heittosuuntaan, jolla varmistetaan heittosuunnan oikeus ja liikkeen jatkuvuus. Tätä voi verrata esimerkiksi pallolajien lyöntien saattoon tai nyrkkeilyssä ”lyö kohteen läpi” tyyppiseen ajattelutapaan.

Katse kohti kyykkiä

Alaotsikkokin sen kertoo, katse tulisi pitää kohteessa (toivottavasti kyykät) koko heittosuorituksen ajan. Monella etenkin uudella pelaajalla pää kääntyy poispäin kyykistä mailan taakseviennin aikana, mutta tämä saattaa tuottaa enemmän vaihtelua itse heittoon ja heikentää tähtäystä. Mikäli katseen pitää jatkuvasti kohteessa, vakioituu taaksevienti paremmin ja tähtäyskin paranee, kun kohde on koko ajan näkökentässä.

Yleensä selityksenä pitkälle taakseviennille on kovemman heiton hakeminen. Pitempi taaksevienti ei kuitenkaan merkittävästi lisää heiton nopeutta, sillä varsinainen veto kuitenkin lähtee useimmiten vasta, kun heittoasento on saavutettu. Joillain pelaajilla on huomattu jopa heittovoiman paranemista, kun he ovat asettaneet katseensa pysymään aina heittokohteessa.

Riuhtomisen poisto

Kun lähdetään heittämään täysiä, usein huomataan, että maila lipeääkin reilusti oikealta ohi. Tämä johtuu siitä, että mailaan aletaan tuottamaan liikaa voimaa liian aikaisin, eli silloin kun käsi ei vielä ole hartialinjassa ja varsinaista heittoasentoa ei olla vielä saavutettu. Maila pitääkin tuoda taakseviennin aikana korostetun rauhallisesti oikeaan linjaan, jonka jälkeen vasta voimaa voi alkaa tuottamaan niin paljon kuin irtoaa ilman suurempaa riskiä lipeämisestä. Yleensä täysiten lähtenyt heitto on myös samalla rennoimman tuntuinen.

Myös kaiken ylimääräisen hytkymisen minimointia heitossa voi pohtia. Suosittelen kuitenkin miettimään tätä vasta, kun perusteet alkavat olemaan kunnossa, ja heitto tuntuu muuten toimivan. Ylimääräinen hytkyminen ja keinuminen tuottavat ylimääräisiä muuttujia heittoon ja lisäävät epävarmuutta.

Jäykkyys, tiukkuus, ryhdikkyys

Lähtökohtaisesti koko heitto ja sen tarkkuus perustuu siihen, että tietyt kropan palaset pysyvät jäykkinä. Lähestulkoon kaikki yllä mainitut asiat tähtäävät jonkin asian pitämiseen jäykkänä tai mahdollistamaan liikkeen vain määrätyssä suunnassa. Näin saadaan tasapainoinen ja toistettava suoritus, jota lähteä hiomaan yhä vain paremmaksi ja varmemmaksi.

Vielä loppuun muistutus, että nämä eivät ole absoluuttisia totuuksia, vaan tekemiäni havaintoja hyvistä heitoista. Tarkoituksena oli siis tuoda esille asioita, joihin voi kiinnittää huomiota omissa ja muiden heitoissa videoilta, ja pyrkiä miettimään näiden kautta, miten juuri itse haluaa heittonsa toteuttaa. Kaikille on yksilöllistä, miltä hyvä heitto tuntuu, ja mitä asiaa ajattelemalla saadaan juuri jokin tietty palikka loksahtamaan paikalleen.