Tekstin on kirjoittanut Oululainen kyykkäkonkari Upe (YouTubessa Upe’s Kyykkävideos).
”Ooou-lu pilaa aina kaaaaaaai-ken, Ouuuu-lu pilaa aina kaaaaiii-ken!”
Vuonna 2017 astelin MM-kyykän finaalihäkkiin Erosen, Donnin ja Ennin kanssa yleisömeren hoilatessa jo perinteeksi muodostunutta rallatusta oululaisten kaiken pilaavasta roolista tamperelaisen kyykkätapahtuman ytimessä. Silloinen tunne oli, että Tampereella oltiin jo melko kyllästyneitä näkemään oululaisia joukkueita finaalipeleissä.
Oululaisen akateemisen kyykän kokonaistaso oli 2010-luvun puolivälissä ylivertainen muihin kyykkäkaupunkeihin verrattuna. Matkat Tampereelle ja Lappeenrantaan kulminoituivat usein oululaisjoukkueiden keskinäisiin kohtaamisiin sen sijaan, että kovimmat kamppailut olisi käyty kisaisäntien ja vierailijoiden välillä. Tampereella ja Lappeenrannassa oli yksi tai kaksi kovaa tiimiä, jotka pystyivät haastamaan Oulun A-sarjatason tiimit, ja usein vielä kovemmat keräilyerät. Syy oli siinä, että Oulussa oli meneillään kova kyykkäbuumi, ja samaan aikakauteen sattui useita joukkueita, joissa harjoiteltiin paljon. Kilpailu paikallisessa liigassa oli kovaa, ja sitä käytiin laajalla rintamalla.
Oli haastavaa olla kovatasoinen oululaisjoukkue siihen aikaan. Yleisöstä valtaosa oli meitä vastaan sen takia että olimme Oulusta. Oululaisyleisöstäkin jotkut toivoivat meille tappiota, koska olimme SuppoHauet.
Ajatus kilpailusta kyykkäkaupunkien paremmuudesta on aina vellonut turnaustapahtumien taustalla eräänlaisena laajamittaisena kulttuurisotana. Aiemmin risteävät kohtaamiset keskittyivät lähinnä kaupunkien yksittäisten dynastiakokoonpanojen välienselvittelyihin, mutta tätä nykyä taistelua paremmuudesta käydään useiden keskenään kilpailukykyisten joukkueiden voimin.
Nyt on vaikea enää samaistua niihin vuoden 2017 tunnelmiin. Kyykän kulttuuri on muuttunut tosi paljon muutamassa vuodessa. Nykyisin tehdään paljon yhteistyötä kyykän kehittämiseksi lajina, ja pelaajien välinen vuorovaikutus on melko avointa kaupunkirajoista riippumatta. Se on jo aika väsynyttä, jos joku jaksaa vielä turnauksissa vittuilla tosissaan pellaamisesta tai liukuesteiden ja pyyhkeen käytöstä.
Talven kolme suurturnausta paremmuuden mittareina
Kirjoittamisen hetkellä Suomessa on kaksi kyykkäkaupunkia ylitse muiden: Tampere ja Oulu. Joku voisi väittää, että katson asiaa sävyttyneiden lasien takaa; putosivathan sekä Oulun että Tampereen edustusjoukkueet edellisissä miesten joukkueiden SM-kilpailuissa pois mitalipeleistä. Ja naisten peleissä mestaruus meni vielä Helsinkiin. Lappeenrannassakin eletään juuri nyt uuden opiskelijakyykän kultakauden kynnyksellä tulostason parantuessa ja pelaajamäärien kasvaessa. Ylivertaisia nuo alleviivaamani kaupungit ovatkin sen perusteella, että niissä harrastajamäärät ja kilpatason pelaamisen laajuus ovat vielä toistaiseksi huomattavasti muita harrastajapaikkakuntia suurempia.
Talvella kansallisen tason kilpailu on pääsääntöisesti lepoasennossa ja kilpapelaamisen fokus pysyttelee tiiviisti paikallisten talviliigojen kähinöissä. Kolme suurta alkuvuoden talviturnausta (PoWiCup Lappeenrannassa, MM-kyykkä Tampereella ja WCOK Oulussa) ovat ne ainoat tapahtumat, joissa kyykkäkaupungit pääsevät ottamaan mittaa toisistaan. Isäntäkaupunkien voimasuhteet ovat vielä toistaiseksi hieman epätasaiset, joskin suunta on ollut ihan viime vuosina tasoittumaan päin. Vihamielisyys ulkopaikkakuntalaisia kohtaan on oman kokemukseni mukaan ollut koko ajan vähentymään päin, ja erityisen harvinaista se on nykymuotoisissa kilpasarjoissa, joissa pelaajat ovat vuosien ajan tuntemisen myötä ystävystyneet yli kaupunkirajojen. Nykyään on myös varsin tyypillistä, että kilpasarjoissa nähdään usean eri paikkakunnan pelaajista koostettuja kokoonpanoja, ja näiden tilkkutäkkitiimien mukanaolo hämärtää kaupunkien välistä vastakkainasettelua entisestään.
Kisatapahtumiin liittyy silti edelleen joitakin perinteiksi muodostuneita käytäntöjä, joita ylläpitämällä pidetään kiinni citysentrisestä kansallismielisyydestä. WCOK-mestaruuden puolustaminen ulkopaikkakuntalaisilta on eräänlainen puolitosissaan ylläpidetty riitti Oulussa. Turnauksia edeltävissä ennakoissa muistetaan aina nostaa esiin joukkueiden kaupunkisidonnaisuudet, etenkin jos isäntäseuran asiantuntijatiimi on ennustanut vierasjoukkueen putoamista laulukuoroon. Katsojakulttuuriin kuuluu edelleen paikkakunnasta riippumatta, että oman kaupungin joukkuetta kannustetaan raivokkaasti ja vierasmaalaisia parjataan häpeilemättä. Yleisissä sarjoissa tämä sama ilmiö ulottuu myös pelaajistoon saakka, etenkin silloin, kun alkoholilla on ollut osuutta asiaan.
Kilpasarjatasolla jännite ei purkaudu niin ilmeisillä tavoilla kaupunkien välisissä kohtaamisissa. Joukkueiden pelaajat tuntevat toisensa yleensä hyvin, ja ovat jopa tekemisissä kyykkäkentän ulkopuolella. Kilpailuasetelma siirtyy näissä kahinoissa usein kaupunkitasolta henkilökohtaisemmalle levelille, ja jännitettä aiheuttaa enemmän se, että ketä vastustajajoukkueessa pelaa sen sijaa, että mistä vastustajajoukkueen pelaajat ovat kotoisin.
Talvipelien osalta kaupunkien välisen vertailun on mahdollistanut runsas pelien videointi ja striimaaminen. Eri paikkakuntien joukkuekokoonpanojen kehittymisen seuraaminen on ollut helppoa (ja mielekästä) säännöllisten näköradiolähetysten myötä. Videot ja tilastokeskusten data kertoo, että yliopistokaupunkien tasoerot ovat tasoittumaan päin, ja että pelaajarintamat ovat pitkästä aikaa laajenemassa.
Kesäkenttien edustusjoukkueet yhdistävät kaupunkien parhaat voimat
Kesällä kilpailu muuttaa voimakkaasti muotoaan. Liikkeellä on talvikyykän suurkaupunkien pelaajakirjosta vain pieni, eniten lajista innostunut, joukko. Nämä aktiivit ovat usein myöskin samalla paikkakuntansa kaikkein ahkerimpia harjoittelijoita ja taitavimpia pelaajia, joskin kesäkisat ovat alkaneet kiinnostaa tätä nykyä yhä laajempaa joukkoa eritasoisia pelaajia.
Kesäkisoissa mitataan enemmän kyykkäpaikkakuntien pelaajiston laatua, eikä niinkään pelaajien nimellistä määrää. Tämä perustuu siihen, että vain pieni osa pelaajista jatkaa harrastusta talvikenttien sulamisen jälkeen hietikoille, ja vielä pienempi murto-osa pelaajista lähtee koettamaan onneaan liiton kisoihin. Matkustaminen eri puolille Suomea ei ole ainoastaan kyyti- ja majoittumispoliittinen kysymys, vaan myös sosiaalisilla tekijöillä on suuri rooli. Lähtemiskynnys madaltuu, jos uudella pelaajalla on jokin kontakti kisojen kulttuuria ja käytäntöjä tuntevaan harrastajaan.
Kesän turnauksiin saapuvien pienten edustusjoukkueiden vahvuuden keskinäinen vertailu on talvipelejä kattavampaa. Pelaajat ottavat joukkuepelin lisäksi mittaa henkilökohtaisissa peleissä, ja palkintopallille nousevien paitojen väri kielii usein kyykkäpaikkakuntien kyvystä tuottaa markkinoille laadukkaita huippupelaajia. Joukkuepelissä edustustiimeihin on koottu paikkakuntien parhaat saatavilla olevat pelaajat, ja näistä muodostetut keräilyerät ovat usein asteen verran talven liigajoukkuekokoonpanoja kovempia.
Suurimmista kaupungeista voi irrota kisoihin kaksi, kolmekin, kilpailukykyistä joukkuetta, mutta pääsääntöisesti turnausvoitoista kamppailevat kilpailun verrattain kovan tason vuoksi eri seurojen ykköstiimit (Oulussa kakkos-). Tätä nykyä joukkuepelin ykkössijan voi hyvänä päivänä napata edustustiimi Nurmeksesta, Ruovedeltä, Helsingistä, Kylmäkoskelta, Varsinais-Suomesta, Imatralta tai Kuopiosta, joskin kukin paikkakunta kilpailee voitosta vain parhaan miehistönsä paikalle saadessaan.
Uutena ilmiönä kesäkyykkään koronakevään etäilyn myötä kehitetty Kaupunkienväliset mahdollistaa paikkakuntien pitkittäisvertailun koko kesän mitalta, ja koko pelaajiston laajuudelta. Tämän matalan kynnyksen kisan perusideana on ollut houkutella mahdollisimman moni harrastaja pelaamaan lajia aktiivisesti. Omalla harjoituskentällä tehtyjen suoritteiden laskeminen mukaan kisaan sopii myös pelaajille, jotka eivät pääse (tai halua lähteä) kiertämään liiton kesäkisoja. Lisäbonuksena pelaajat tulevat videoineeksi omia harjoituspelejään, mikä mahdollistaa heittoteknisten edistysaskeleiden ottamisen pelaajan niin halutessa. Epävirallisuudestaan huolimatta Kaupunkienväliset on kisailumuoto, jossa matala osallistumiskynnys ja kaupunkien vastakkainasettelu muodostavat yhdessä todella innostavan tavoitepohjan kyykänpeluun harjoitteluun.
Yhtenäisyyttä vastakkainasettelusta?
Edustusjoukkueiden rakentaminen on valtaosassa kyykkäpaikkakuntia varsin simppeli prosessi, sillä seurojen pelaajamäärät ovat yleensä pieniä ja kärkipelaajien asema on niissä selkeä. Suuremmissa seuroissa laajempi harrastajakunta johtaa väistämättä myös kovempaan kilpailuun edustuspaikoista. Myös se, että akateemisissa kyykkäkaupungeissa harrastajat jakaantuvat talveksi toisiaan vastaan pelaaviin liigajoukkueisiin, johtaa ulos päin näkymättömään kitkaan ja huonoon henkilökemiaan edustusjoukkueiden pelaajapooleissa.
Kilpailu edustusjoukkuepaikoista ja pääsystä pelaamaan parhaiden kanssapelaajien mukana voi olla erittäin haastava yhtälö ratkaistavaksi kaupunkien sisällä. Edustusjoukkueita on rakenneltu milloin henkkaritulosten perusteella ja milloin talven liigajoukkuejakoja mukailemalla, mutta ratkaisut ovat harvoin yksiselitteisiä, tahi yksimielisiä.
Tähänkin ongelmaan vastakkainasettelu, vaikka vain leikkimielinenkin, voi toimia edesauttavana lääkkeenä. Oman paikkakuntansa edustaminen on joillekin pelaajille jo ylpeyden aihe sinänsä, ja siten henkilökohtaisia konflikteja tärkeämpi maali, eli eräänlainen Greater Good. Myös vahvoina vastustajina tunnettujen joukkueiden kukistaminen toimii hyvänä motivaationlähteenä yhdistää seurojen sisäisiä voimia parhaalla mahdollisella tavalla. Oululaisesta vinkkelistä esimerkiksi mahdollisuus Nurmeksen kyykkäseuran tai Tammer-Kyykän edustusjoukkueen kukistamiseen kesäkentillä motivoi jo itsessään kasaamaan vahvoja keräilyeriä kisaedustuksiin, liigajoukkuesidonnaisuuksiin katsomatta. Harva voima sulauttaa erilaisia ihmisiä yhtenäiseksi joukkueeksi yhtä tehokkaasti, kuin yhteinen vihollinen.
Liian voimakas kilpailuasetelmapainotus johtaa, ja on johtanut, puolestaan kuppikuntaisuuteen lajin pelaamisen ja kehittämisen näkökulmasta. Erilaiset pelitavat ja tekniikkavinkit vakiintuvat paikkakuntakohtaisiksi, ja henkilökemiat perustuvat lähtökohtaisesti ”Me ja Ne” -asetelmaan. Vastakkainasettelusta tulee ongelma, kun sen keinotekoisuus muuttuu todelliseksi.
Sekakokoonpanojen muodostamista ja eri alueilta tulevien pelaajien keskinäistä vuorovaikutusta on näkyvästi haitannut edellä mainittu ryhmäraja-asetelma. Vasta viime vuosina luodut sosiaalisen median vaikutuskanavat ja entistä avoimempi keskustelukulttuuri ovat avanneet ovia tuon asetelman lieventämiseksi. Lajimme on hyvin pieni, ja se tarvitsee jokaisen harrastajansa pysyäkseen elossa. Sen tähden olisi tärkeä tunnistaa, että vastakkainasettelun verhon takana on usein aidompi ja inhimillisempi vuorovaikutuksen taso, jossa korostuvat harrastajien keskinäinen kannustaminen ja positiivisuus.
Tärkeintä on, että lajia pelataan
Kilpailuasetelma ja tiivis vuorovaikutus kannustaa innovoimaan ja kehittämään uutta; se on nähty Youtube-kanavien videomäärien ja striimattujen pelien kasvaneiden seurantalukemien myötä. Kotikaupunkien ylpeyden puolustamisesta voi myös tulla taakka innovaatiolle.
Etenkin uusien ja vakiintumattomien pelimuotojen, kuten Kaupunkienvälisten, osalta kilpailun elementti ohjaa pelaajien ajatuksia epäolennaisen äärelle. Osalliset käyttävät liian paljon aikaa sääntöjen viilaamiseen (ja sääntöjä taivuttamalla saavutettavan kilpailuedun löytämiseen) ja parhaista peliversioista kiistelemiseen. Pahimmillaan osalajien säännöistä etsitään porsaanreikiä keksimällä äärimmäisen epätodennäköisiä esimerkkitilanteita ja poikkeuksia. Sääntöjen vedenpitävyyden hinkkaaminen tuskin kiinnostaa uutta kesäpelaajaa, jolle harrastuksen vakiintuminen käy mahdolliseksi vain toistojen ja harrastustottumuksen (ts. ihan vain pelaamisen) kautta. Tämä ei toki ole kyykälle ominainen piirre, vaan kaiken kilpaurheilun tuntema vaiva. Kun voittamisesta tulee lajin kehittämistä tärkeämpää, niin innovaatio seisahtuu.
Onneksi säännöt ovat pelanneet erilaisissa kisailuissa toistaiseksi kakkosohjaimella. Kilpailuasetelmalla, jopa keinotekoisella sellaisella, on saatu luotua uudenlaista kuhinaa kyykkäpiireihin. Myös jatkovuosia ajatellen on tärkeää pysyä olennaisessa, eli tuoda lajin pariin uusia (ja vanhoja) harrastajia. Eikä siis vain Telegram-ryhmiin halkomaan sääntöhiuksia, vaan ihan verkkareissa ja videokameran kanssa pelineliöön asti.
Vuosia on mennyt niin, että sitä vaan keskittyi omaan kehitykseen ja Oulun menestykseen. Sen buumin aikana syntyi sellainen fiilis, että oululaisia on aika vaikea kenenkään pysäyttää. Muut on kyllä sittemmin ottaneet meidät kiinni, ja menneet ohikin. Ja se on ihan terveellistä.
Onpahan syy ruveta taas treenaamaan.