Tekstin on kirjoittanut Oululainen kyykkäkonkari Upe (YouTubessa Upe’s Kyykkävideos).
Välillä hirvittää ajatella, että me ollaan kohta oikeastaan ainoat, jotka siellä kentillä kulkee. Onhan se siistiä olla kyykän uusi kultainen sukupolvi, mutta olis älytön sääli olla samalla sen viimeinen.
Kotimaisten pelien kuoleva kuningas?
Kyykän aktiivipelaajia on Suomessa tätä nykyä satakunta; tai aurinkoisena päivänä vähän toista sataa. Akateemiset talvipelit mukaan lukemalla pääluku kasvaa toisella mokomalla, eli auvoisimmallakin katsantotavalla harrastajamääriä voi kuvailla fraasilla ”muutama sata pelaajaa”.
Harrastajan vinkkelistä kyykkäseurojen listoilla haamujäseninä roikkuvat ”silloin joskus pelanneet” janarit ja MM-kyykkään osin sumuisissakin merkeissä osallistuneet tuhannet haalariin pukeutuneet akanhakkaajat eivät ole varsinaisesti aktiivipelaajia. Ja tämän totean sen tunnistaen, että lajin suurtapahtumien tuoma näkyvyys on pelin elossa pitämisen näkökulmasta tervetullutta. Lisäksi talviset massatapahtumat toimivat matalan kynnyksen houkuttimina ottaa ensikosketusta peliin, vaikka tuo koskettelu jääkin valtaosalla yhden illan jutuksi.
Pari-kolmekymppisten nykyisten ja entisten opiskelijoiden miehittämä (ja naisittama) kyykkäskene on muodostumassa lajin kultaiseksi sukupolveksi, jonka puitteissa innovoidaan uusia tapoja pelata kyykkää ja herätellään henkiin kuolevia traditioita. Edeltävä sukupolvi, joka muistaa lajin todelliset menestysvuodet, on väistymässä hiljakseen taka-alalle sekä iän että elämäntilanteiden tuomien väistymispaineiden vuoksi. 80- ja 90-luvun huippuvuosien harrastajamääristä on tultu rytinällä alas, sillä esimerkiksi joukkuepelin SM-kisoissa pelataan enää yhdessä sarjassa joukkuemäärien putoamisen myötä. Silloin kun minä olin (tosi) nuori, niin ilmeisesti SM-joukkueturnauksen läpivetäminen ei olisi onnistunut yhdessä päivässä, jos kaikki edustusjoukkueet olisivat mitelleet samassa sarjassa
Lajin talvipeli yliopistokaupungeissa ei todennäköisesti tule kuolemaan kuin salaminiskusta, sillä opiskelijasukupolvet uusiutuvat luonnostaan ja harrastajia tihkuu loskakentille ainejärjestöintrojen ja rattoisten kyykkätapahtumien myötä vähittäin tiputellen. Ja aina löytyy joku hullu, joka alkaa vielä järjestämäänkin ko. toimintaa.
Kesäpeli sen sijaan on noin puoli vuosikymmentä jatkuneen renessanssinsa jälkeen palaamassa taas uhanalaiseksi lajiksi. Koronavuodet ovat tehneet tuhojaan ja vieneet mahdollisuudet harrastaa lajia kansallisella tasolla, ja vaikka opiskelijapuolella innovaatiotoimet ovatkin mahdollistaneet jonkinlaisen pelikulttuurin säilymisen, niin notkahdus näkyy ”liiton pelaajien” rivien harvenemisena. Moni veitsen terällä peliuransa jatkamisen kanssa notkunut sai koronatauosta hyvän (teko)syyn laittaa kartut nuotioon ja retkituolit kirpparille. Onneksi kesäkausi 2021 näyttäisi saavan jatkua loppuun saakka, vaikka se kesken kesän alkoikin (koputi-kop, puuta vasten).
Uusia pelaajia eivät tuo haikarat, vaan smuulit
Akateemikoilla on joku eriskummallinen tarve ensin luoda kiinnostavia juttuja, ja sitten omia ne sulkien muut niistä ulos. Kyykkäkulttuurissakin on sellaisia kulttipiirteitä, että pitää tuntea aika paljon sisäpiirin juttuja ennen kuin pääsee mukaan siihen vuorovaikutukseen.
Lajin kilpapelaaminen kasvaa, elää ja voi hyvin, kun sen harrastajistossa on jatkuvuutta. Uudet sukupolvet ryhtyvät pelistä innostuttuaan tavoittelemaan edellisen sukupolven parhaita ja haastamaan itseään edellä käyneiden opeilla. Perinteisesti kyykän kulttuuri on siirtynyt eteenpäin kahta pääuomaa pitkin. Ensinnäkin pelitaidot ovat kulkeutuneet kyykkäävissä suvuissa iseiltä tytöille ja äideiltä pojille, ja tämä näkyy tietysti edelleenkin samojen sukunimien vilinänä eri sarjojen pelaajistossa. Toisekseen laji on pesiytynyt väkevästi muutamien kyykkäpaikkakuntien paikallisten seurojen toiminnan ympärille.
Kyykkätoiminnan järjestämisen osalta pelin henki on melko selkeä: Suomen kyykkäliitto koordinoi kansallista (ja kansainvälistä) toimintaa kisakalenterista SM-kisoihin ja paikalliset kyykkäseurat järjestävät kilpailutoimintaa ja tapahtumia pääsääntöisesti omat lähijäsenensä mielessään pitäen. Tämä liiton ja seurojen pyhä kaksinaisuus toimii erityisen hyvin kilpailutoiminnan järjestämisen viitekehyksessä, mutta uusien pelaajien hankkimisessa tärkeimmässä asemassa ovat aivan muut voimat. Liitolla ei ole resursseja, eikä keinoja, hankkia uusia pelaajia, eikä tuo tehtävä siksi olekaan liiton vastuualuetta. Parhaimmillaankin liitto voi tarjota koulutus- ja valmennuskäyntejä jäsenseuroihin, ja nekin palvelut ovat oman kokemukseni mukaan jääneet viimeisen puolen vuosikymmenen aikana seuroilta pitkälti käyttämättä.
Nykykontekstissa ylivoimainen enemmistö pelaajista eksyy kesäkentille kolmatta linjaa, eli akateemisen kyykän yliopistoputkea pitkin. Tämä tuorein väylä on säilyttänyt vetovoimansa viime vuosina hyvin, joskin uusien pelaajien tehtailun painopiste on siirtynyt säännöllisesti yliopistokampukselta toiselle. Saavuin itsekin lajin pariin Oulun kyykkäliigan putkea pitkin, joskin pääosaa urani alkuvaiheiden käänteissä on usein näytellyt yliopistoseuran introjen sijaan Smuuli.
Smuuli oli oman aikakautensa oululainen kyykkäpioneeri ja -aktivisti, joka innovoi uusia pelimuotoja, innosti akateemisia pelaajia lähtemään kesäkisoihin ja toimi tasokkaan pelaajan esikuvana (vanhasta tuttujen Juusosten ja Soppasten ohessa). Se, että Smuuli oli, ja on edelleen, äärimmäisen rasittava ihminen, ei muuta sitä tosiseikkaa, että hänen intohimoinen ja omaperäinen näkökulmansa peliin teki lajiin kiinnittäytymisestä kiehtovan seikkailun. Ihastumisvaiheessa lajiin innostavien ja mukaansatempaavien esikuvien merkitys on valtava, mutta tässä yhteydessä mainittakoon, että syvällisempi rakastuminen lajiin on tapahtunut vasta oman joukkueen ja siihen kuuluvien läheisten ihmisten kautta.
Nuorekkaiden akateemisten seurojen sydämissä puurtaa pieni joukko ahkeria harrastajia, joita yhdistää oman peliharrastuksen ylläpitäminen ja sitä myötä tahtotila pitää lajin kilpailutoiminta virkeänä. Nämä samat aktiivit toimivat useiden turnaustapahtumien käytännön järjestelyjen taustavoimina ja monet ovat kokeilleet siipiään myös Kyykkäliiton toiminnan piirissä. Ilman näitä käytännön toimintoja (kuka piirtää kentän, kuljettaa akat kentälle, täyttää pöytäkirjat, järjestää vuosikokoukset jne.) ylläpitäviä aktiiveja ei ole peliä, se on selvä.
Mutta. Toimintaa järjestävänä aktiivina toimiminen ei yksin tee smuuliksi. Aktiivitoimija kattaa pöydän, mutta smuulit kutsuvat uudet pelaajat syömään. Smuulit ylittävät (hyvän maun) rajoja uusia traditioita luoden ja etsivät alati uusia tapoja laajentaa kanssaharrastajien näköaloja harrastuksensa suhteen. Valtavirtahepoharrastajien näkökulmasta smuulien puuhastelu näyttää turhanpäiväiseltä nyhräämiseltä (esim. tilastodatan analyysi tai uusien typerien pelimuotojen kehittely), ja sitä se onkin. Jos yksi kymmenestä ideasta innostaa uusia pelaajia lajin pariin, niin sen vuoksi koetut yhdeksän takapakkia ovat olleet kokemisen arvoisia.
Aktiivit siis tekevät pelin, mutta ilman smuuleja ei tule uusia harrastajia, ja siten aktiiveja. Ilman smuuleja laji pysähtyy, näivettyy ja kuolee.
Jos nuori ei tule kyykän luo, niin kyykkä pitää viedä nuoren luo
Varmaan ne parhaat muistot ja kokemukset on niistä turnaustapahtumista, eli PoWi-Cupista, WCOKista ja MM-kyykästä. Niistä syntyy paljon legendaarisia tarinoita, jotka on omiaan luomaan sellasta omaperäistä kyykkäkulttuuria. Uudelle pelaajallehan ne on ihan mahtavia, kun siellä kohtaa eritasoisia harrastajia ja pääsee kokemaan vähän sellasta ”suuren urheilujuhlan tuntua”.
Kyykän kovimpia vetonauloja ovat ehdottomasti talvisen akateemiset turnaustapahtumat, joissa laji pääsee päänäyttämölle satojen (tai jopa tuhansien) opiskelijoiden rymyämiskekkereissä. Kolmannen linjan saapujille turnaukset ovat erinomaisia sisäänheittäjiä, sillä pelaamisen aloittelu on liukkaiden lumipintojen vuoksi kepeämpää heikkokätisillekin veijareille. Lisäksi turnausten rento suhtautuminen sumuaineiden käyttöön madaltaa estokynnystä tarttua karttua kahvasta.
Turnauskiertue ei kuitenkaan luonteensa vuoksi yletä opiskelijaväestön ulkopuolelle, ellei nyt sitten lasketa mukaan niitä joitakuita liiton pelaajia, jotka ovat tuttavuuspiiriensä kautta päätyneet koluamaan haalarikansan jääkenttiä. Etenkin nuoret harrastajat, joiden kautta lajin harrastajakirjoa uusinnettaisiin sukupolvitasolla, jäävät suurelta osin akateemisen viitekehyksen ulkopuolelle.
Muille kuin akateemisille pelaajille olennaista on tarjota mahdollisuuksia päätyä lajin pariin. Jokainen tutustumispeli tuttavien kanssa, firmojen kesäjuhlien kyykkäosio ja lasten riehapäivän kyykkärasti tuovat peliä lähemmäksi tavallista kansalaista. Kyykkäseurojen olisi syytä järjestää voimavarojensa puitteissa avoimia harjoituksia, joihin voi osallistua kuka tahansa lajista kiinnostunut. Näinhän toimitaan minkä tahansa muunkin lajin piirissä, eli miksi ei sitten kyykän parissa.
Erityisesti nuorille harrastajille olisi erityisen tärkeää järjestää säännöllistä valmennusta ja ryhmätoimintaa alkuinnostuksen tukemiseksi. On aivan eri asia tulla osaksi peliä dedikoituneen mentorin tai valmentajan ohjaamassa nimetyssä harjoitusryhmässä, kuin esimerkiksi oman innostuksensa ja tietämyksensä nojassa yksin harjoitellen. Allekirjoittaneen mielestä kaikkein timanttisin keino uusien harrastajien sitouttamiseksi olisi kansallinen Kyykkäleiri, jossa eritasoiset pelaajat pääsisivät muutaman päivän ajan hiomaan taitojaan, sytyttämään innostustaan ja pääsemään osaksi lajiyhteisöä.
Tapahtumia ja leirejä on turha toki järjestää, jos niihin ei ole tulijoita. Pienenä ja näkymättömänä lajina kyykkä on vietävä toivottujen harrastajiensa nähtäville kouluihin, tuttaville ja urheiluseuroihin, jotta lajin pariin luovimiselle löytyisi edes jonkinlainen väylä skenen ulkopuolelta tuleville. Jokainen kokonaan uusi harrastaja voi poikia oman tuttavaverkostonsa kautta useita tulevaisuuden pelaajia. Tämän kesän kouluintrosta voi synty seuraavan kesän lajileiri.
Peli elpyy vähitellen uudesta sukupolvesta – eikä vain perheen sisältä
Kaikista noista leirijutuista on jääny tosi paljon arvokkaita muistoja. Aina ei jaksanu kiinnostaa keihäänheiton tai haitarinsoiton tavoitteellinen harjottelu, mutta ne leirit kyllä kiinnosti. Ne oli kesäloman parhaita hetkiä. Nyt kun itse vetää niitä leirejä ja opettaa niillä, niin se kyllä paistaa niiden nuorten kasvoilta, että se leirien merkitys on niille aivan yhtä suuri kuin mikä se oli mulle silloin vuosikymmen sitten.
Vastoin edellä väitettyä; myös haikaroilla on oma osansa kyykän jatkumotarinassa.
Yksi piakkoin väistymisvuorossa olevan sukupolven huippupelaajista ja dynastiasuvun vesoista, Marko Peiponen, on useaan otteeseen muistellut pelikentällä ääneen lapsuutensa nostalgisia kisareissuja Suomen lukuisille kyykkäkentille. Kyykkä tuli hänen elämäänsä luontevasti äidinmaidon kulkutietä, ja positiiviset lapsuuden muistot lajin tiimoilta ovat kantaneet nyt tilanteeseen, jossa Markon omat lapset kulkevat aina silloin tällöin kisakentillä harjoittelemassa lajitaitoja.
Myös monet muut junioripelaajat, kuten ”Mikkosen tytöt” ja ”Pölläsen poika” ovat kulkeutuneet kentille isiensä perässään vetäminä, ja toivoa saattaa, että näistä toisen polven tekijöistä tulisi vanhempiaan osaavampia pelaajia (rima on toki aika korkealla) ja tekijöitä lajin pariin. Akateemiset pelaajat ovat myös parhaillaan talkoilemassa pystyyn uusinta pitkän tähtäimen pelaajapolvea. Näille nuorille pitää tarjota keinot ja välineet kasvaa (halutessaan) lajin kanssa yhtä matkaa.
Oulussa siirryttiin inklusiivisempaan aikaan uuden seuran perustamisen myötä. Viikottaiset harjoitukset ovat vetäneet pienen vakioporukan yhteen kiitettävällä taajuudella. Kaupungissamme kyykkä on sikäli astumassa uudelle sivulle, että nykyään lajista kiinnostuneet (ja sitä kokeilemaan vastahankaisesti pakotetut tuttavat) voi kutsua seuran harjoituksiin vapaammin, ilman koulutustaustarajoitteita. Ja hurjimmissa tapauksissa nuorten harjoitusryhmille on riittänyt jopa valmennusapuja ikäryhmään katsomatta. Lapsilla ja nuorilla on viimein väylä, jonka kautta heidän on mahdollista eksyä lajimme pariin. Ihan niin kuin kaikissa muissakin – oikeissa – urheilulajeissa.
Kenen vastuulla lajin hengissä pitäminen on?
Onhan se tärkeä asia itselle. Kyykkä. Pelaaminenhan siinä pääosassa on, mutta ei se olis yhtään mitään ilman sitä ihmisten ja tapahtumien kirjoa, jossa on saanut itse olla monella tapaa mukana. Totta kai sitä haluaa antaa muille mahdollisuudet samoihin kokemuksiin, kuin mistä itse on saanut olla osana. Se vaan pitää tehdä, eikä suunnitella tekevänsä.
Vastuu on vahva sana. Kysymystä vastuunjaosta olisi järjetöntä esittää, mikäli lajin suosio aiheuttaisi jonoja kyykkäkentille ja kartunviskontavuoroja pitäisi varata kaupungin järjestelmien kautta. Nykytilanteessa näin ei kuitenkaan ole. Laji makaa pitkälti alati kapenevien superaktiivihartioiden varassa; muutamat sydänverenmaku suussa harrastavat pelaajat pyörittävät seurojen toimintaa, järjestävät oheistoimintaa, luovat kyykkäkulttuuria ja häärivät mukana kyykkäliiton eri tehtävissä. Ja nämä aktiivit ovat saapumassa ruuhkavuosien kurimukseen. Uusia kasvoja tarvitaan.
Lajin hengissä pitämistä ei voi tietenkään korvamerkitä kenenkään tietyn henkilön vastuuksi. Jos laji ei kiinnosta, tai vedä mukaansa, niin ajan myötä se kuihtuu, näivettyy ja katoaa yhtä omaehtoisesti kuin on syntynytkin (ja yhtä vääjäämättömästi kuin hiekkakentät tekonurmien alle). Rakkaudesta lajiin en kuitenkaan soisi näin käyvän. Jokainen projekti ja visio lajin näkyvyyden edistämiseksi on syytä ottaa käyttöön nyt, kun paloa vielä riittää. Jokainen sorvattu maila (tai kyykkä – niistä on pian pulaa), kyykän parissa julkaistu Instagram-postaus ja koululaisille vedetty kyykkäintro on de facto Vuoden Kyykkäteko.
Sinä, harrastaja, olet vastuussa siitä, että opettelet nauttimaan lajin parissa viettämästäsi ajasta parhaasi mukaan. Jaa innostustasi mahdollisimman monille ympärilläsi. Älä rajoita muiden kykyä harrastaa lajia, vaan tee se heille mahdolliseksi. Älä vain puhu. Tee.
Ole hyvällä tavalla smuuli.
Upe